Kohti taivasta

Vuori ja taivas kohtaa.

Valloitin tänään Sierra Nevadan - ainakin melkein. Sain kutsun italialaisilta ystäviltäni liittyä kiipeilyreissulle Granadan lähellä sijaitsevaan paikkaan. Seikkailun- ja kokeilunhaluisena olin tietenkin vauhdissa mukana enempää kyselemättä. Ystävilläni oli siis vieraita Irlannista - Conan O´Brianin luvatusta maasta - tällä viikolla. Pojat ovat harrastaneet useamman vuoden kiipeilyä, ja ottivat luonnollisesti Granadan vuoristomaisemista kaiken hyödyn irti tuoden mukanaan kiipeilyvarusteensa. Oli hyvin lähellä, että olisin jättänyt reissun väliin, sillä edellisenä iltana tuli juhlittua suomalaisen ystäväni syntymäpäiviä hyvin suomalaisittain (suomalaisia oli paikalla varmaan kymmenkunta, tosi outoa). Lähtö oli myös sen verran aikaisin, että yötunnit jäivät lyhyiksi. Aamuherätys oli pahin, jonka olen kokenut Granadassa olon aikanani. Olen kuitenkin onnellinen, että nousin.

Täytyy tunnustaa, että käsitykseni kiipeilystä ovat olleet monin tavoin vääristyneet. Olen luonnollisesti olettanut kiipeilyn vaativan paljon miehisiä lihaksia ja hurjaa kuntoa. Kuntoa harrastus kyllä vaatii (hiki tuli!), mutta käsivoimilla ei seinämiä pitkin edetä.

En muista, milloin olisin pelännyt yhtä paljon. Toisaalta pelko oli jännityksen ja innostuksen värittämää adrenaliinipelkoa, huisin ihanaa! Muistan kiipeilleeni elämässäni ainoastaan suunnistusleireillä pienimuotoisesti, edes kunnollista seinäkiipeilyä en ole koskaan varsinaisesti kokeillut, vaikka olenkin aina ollut jonkin verran kiinnostunut extreme-lajeista. Osaan kuitenkin olla myös aikamoinen arkajalka.

Kiipeily on ensi sijaisesti tekniikkalaji, ja niitä harvoja lajeja joissa miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia. Olen varma, että ilman ohjeistusta moni aloittelija kokeilisi edetä käsivoimin. Idea on kuitenkin nimenomaan jaloissa ja siinä, minne jalkansa saa laitettua. Mielestäni onnistuin kiipeämään hyvin, ja pojatkin kehuivat nopeuttani. Ainut ongelmani ensimmäisessä nousussa oli uskon puute: seinämän jyrkin kohta näytti aivan liian tasaiselta ja jäin paikoilleni keräämään rohkeutta ja miettimään ratkaisua. Lopulta jalan saa pysymään kuitenkin uskomattoman pienessäkin kolossa, ja kun uskalsin siirtää jalkani ylös kohtaan, jossa käteni oli, pääsin eteenpäin.

Jännittävin ja huikein vaihe on alastulo aivan ylhäältä, kun pitää antautua kokonaan köydelle ja nojautua valjaiden varaan. Luonnollisesti pitää osata luottaa köysimieheen, joka maan pinnalla kannattelee ja säännöstelee köyttä.

Suuri osa ajasta meni turvallisuustekijöiden varmistamiseen ja odotteluun, sillä meidän oli mahdollista kiipeillä vain yksi kerrallaan. Päivä oli kuitenkin edellisillan juhlimisesta ja väsymyksestä huolimatta aivan uskomaton kokemus. Syksyn ruska on parhaillaan Espanjassa vahvimmillaan, puiden väritys on aivan uskomattoman kaunista. Kun aurinko paistaa, vuoret näyttävät taustalla sinertäviltä. Päivät ovat edelleen hyvin lämpimiä suomalaisittain, uskon saaneeni jälleen hieman väriä käsivarsiini.

Huomenaamulla taas tallille, aivan ihana viikonloppu.