Paluulentoni päiväys lähestyy. Omaisuutta on kertynyt enemmän kuin kahteen lentolaukkuun sallitaan, mutta painorajat eivät anna anteeksi edes maastamuuttajalle. Ennen lähtöä kadunmies saa uuden peiton ja vanhan villapaitani, kulkukoirakatras toiveen paremmasta elämästä ja ihanat uudet ystäväni monta poskisuukkoa – vasemmalta oikealle.

Seitsemän kuukauden villi Espanjan valloitus alkaa olla ohitse. Ajatukset tulvillaan haikeutta yritän polttomerkitä mieleeni Sierra Nevadan vuoristomaisemia ja valkoisten talojen kaupunkia. Jokaisessa paikassa haluaisi käydä vielä kerran.

Yhtä nopeasti kuin lähtö Granadaan tuli, tuntuu myös aika Espanjassa kuluneen. Espanjaan sopeutuminen ja rakastuminen on ollut pelottavan helppoa. Pieni huoneeni espanjalaisten tyttöjen kimppakämpässä tuntuu kotoisalta alkeellisesta kaasu- ja lämmityssysteemistä ja matottomuudesta huolimatta. Reilun viikon Portugalin reissun aikana ehti ikävöidä vähän jo Granadaankin.

Arkisissa asioimistilanteissa ei aina enää edes huomaa käyttävänsä vierasta kieltä.  Kieli on ollut luonnollisesti haasteista vaikein, mutta myös antoisin. Espanjalaistumaan en kai vieläkään ole onnistunut. Itse suomalaisena olen yhä se, jonka kävelyrytmi kaduilla on nopein ja joka huolehtii liikaa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Toisaalta rakastan pitkiä kahvi- ja tapashetkiä kaupungilla, aamukuuteen asti tanssimista, poskisuukkoja ja espanjalaista avoimuutta.